Välipäivä lätkästä, ilmassa ollut pientä jännitystä. Tai mitä lie, eikös tänään pitänyt sataa lunta tai jotain? Tuntuu pahalta valittaa säästä jossa se on parempi kuin on luvattu, mutta ikuinen traumani Pekka Poudan lupaamasta lumisateesta on jäänyt pahasti päälle. Pekka, se junnu joka odotti pihalla koko päivän ulkona lumisadetta ei ole unohtanut vieläkään. Eikä tule ikinä unohtamaan.
Päivä 110: Syd Barrett - Barrett
Baby Lemonaden upea kitarointi avaa albumin ja mieleeni tulee heti kummallinen kaiho. On romanttista pohtia mitä kaikkea olisi tämänkin miehen uralla voinut tapahtua ellei päänsisäiset ongelmat olisi vieneet voiton.
Niille joille Syd Barrett on tuntematon nimi lienee hyvä hiukan antaa pohjustusta: Syd oli Pink Floydin alkuperäinen kitaristi/laulaja/biisien tekijä joka oli mukana luomassa tätä rockin yhtä suurinta kokoonpanoa sen alusta siihen saakka kun muiden jäsenten hermot eivät enää kestäneet miehen huumaavien aineiden aiheuttamaa epävarmuutta, mihin toki vaikuttivat myös miehen omat henkilökohtaiset ongelmat. Hän on eräänlainen Dave Mustainen ja Jim Morrisonin yhdistelmä, mutta siinä missä Morrisonin, Hendrixin, Cobainen, Joplinin ja monen muun rock-staran elämä päättyi vielö suosion ollessa korkeimmillaan, Barrett pystyi jatkamaan elämäänsä vielä kaiken menettämisen jälkeen. Hän eli loppuelämänsä autuaassa hulluudessa ja sairastellessa kotonaan ja poistui tästä maailmasta "vasta" vuonna 2006.
Saatuaan kenkää Floydista, nauhoitti hän kaksi albumia joista tämä on jälkimmäinen. Albumin on tuottanut vanha bänditoveri David Gilmour joka on joutunut oikeastaan kasaamaan albumin sen erittäin hajaanaisista osista joissa Barrett säestää itseään kitaralla. Taustalle on kuitenkin saatu hyvän kuuloinen bändi joka tekee albumista ihan siedettävän. Se on kummallinen ja esimerkiksi Barrettin laulusuoritusten tasot vaihtelevat miltei jokaisen kappaleen kohdalla. Tarina kertoo että Gilmour olisi jättänyt loppulliseen versioon nimenomaan ne kaikista epätasaisimmat vedot että Barrett itsekkin huomaisi mikä hänen kuntonsa on.
Tuntuu vähän pahalta nyt ajatella että olen aina pitänyt tästä albumista. Barrettin Floyd-aikaan en ole niinkään tykästynyt, josta voinkin vain syyttää sen niin vahvaa erillaisuutta verrattuna myöhempään proge-Floydiin, mutta tästä psykedeliasta allekirjoittanut on aina tykännyt. Kummallinen musiikki on aina ollut itselleni erittäin rakasta, Barrett onnistuu täyttämään kaikki sen rakkauden tarpeet erittäin hyvin. Kummalliset rakenteet kappaleissa sekä vielä niitä sekavammat sanoitukset vain tuovat niin hyvin esille kaikki miehen mielenterveyden kansa käydyt taistelut. Hän oli todella luova ihminen, siksi onkin sääli ettei hän päässyt näyttämään ihan kaikkea itsestään täydellä teholla.
Barrett on vaikea levy, jota on vaikea suositella sen suuremmin edes Floyd-faneille, mutta psykedeelisen musiikin ystävälle uskon että albumi ainakin herättää jotain lievää tykkäämiseltä vaikuttavaa tunteilua. Musiikki on siitä jännittävää että se tarjoaa miltei aina läpileikkauksen siitä mitä sen kirjoittaman taiteilijan päässä oikein liikkuu. Tätä albumia kuunnellessa toivon etten koskaan joutuisi kokemaan samaa kuin Barrett, tai kukaan muu joka joutuu taistelemaan vastaavien asioiden kanssa. Nostan hattua kaikille teille jotka pystyvät elämään sen keskellä.
MÖMÖ
23.4.2015 Oulussa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti