"Nyttemmin se tunne on vaihtunut jo pettymykseksi, koska sitä tämä albumi oli."
Eräs idea mikä minulla on tämän blogin suhteen liittyy vahvasti tähän elämäämme saapuneen vuoden tulokkaaseen. Olen nähkääs suunnitellut että painatan näistä kirjoituksista lopulta eräänlaisen fyysisen kirjallisen version joka saa toimia juniorille oppaana hänen isänsä (Toki myös äitinsä, onhan tässä projektissa käsitelty myös paljon hänenkin albumeitaan) musiikkimakuun ja muutenkin siihen kuinka vakavasti tämänkin voi ottaa. Voihan se olla ettei siitä tule sen suurempaa kauppaa ja kirja jää loppujen lopuksi itselle, mutta eipä sekään haittaa. Onpa sitä sitten kiva lukea itse kun muisti alkaa tehdä tenän.
Tämä osa kirjasta tulee olemaan varmasti mielenkiintoista lukea sitten jälkikäteen. Hiio-hoi.
Päivä 85: Von Hertzen Brothers - Nine Lives
Vai sanottaisiinko että Von Hertzen Brothers - Albumi joka sai fanituksen loppumaan. Onpa julmaa.
Oli.. eräs kuukausi vuoden 2013 keväällä ja allekirjoittanut oli saapunut keskustaan shoppailemaan.. jotain. Käytyään kahvilla Rotuaarilla sijaitsevassa Oulun parhaimmassa kahvilassa aloin miettimään tätä albumia. Siitä oli ollut juttua niin facebookissa, Soundissa ja... jossain muussa mediassa ja näiden juttujen jälkeen mielenkinto albumia kohtaan oli vähän noussut. Albumilta oltiin julkaistu tässä vaiheessa jo sen ensimmäinen sinkku Flowers and Rust mikä ei ollut miellyttänyt lainkaan. Se oli ollut sellainen turhanpäiväinen hittihaku mitä bändi oli tehnyt jo monet kerrat aiemmillakin levyillä (joissa aiemmin onnistunutkin) eikä nyt enään tehnyt mieli kuulla yhtään tätä samaa.
Puheet levystä olivat kuitenkin kovat: Sen oli tuottanut James Spectrum Pepe Deluxesta eli luvassa oli siistejä soundeja, siinä olisi kuulemma erillaisia kokeiluita aiempiin albumeihin verrattuna (Esim: DOOMIA) ja että tällä sitä nyt lähdetään kohti maailmanvalloitusta. Emmin ja emmin, kunnes kahvin jälkeen otin reippaan askeleen kohti Äx'ää ja ostin albumin. Samalla nappasin mukaan myös albumin mukana tulleen paidan joka on muuten jostain sattumasta päällä juuri tällä hetkellä.
Menin kotiin, laitoin levyn soimaan ja.. Voi jumbe mitkä soundit! Basso möyrysi, rummut kumisivat ja kitarat mouruivat. Tässähän mennään ja lujaa ja Insomniac saikin heti todella korkean paikan veljesten biisien top 10'ssä. Tätä tunnelmaa latisti hetkeksi alussa mainittu sinkkubiisi, mutta sekin harmittelu loppui kun Kie Von Hertzen Eyesin komea Coming Home saapui pelastamaan päivän. Tässä vaiheessa ihastelin kuinka bändi on jälleen onnistunut tekemään upeita tarttuvia kertsejä. Sitten tuli aika sille kuuluisalle doomille. Lost In Time alkoi hyvin, mutta vähän laimeni loppua kohden laahatessaan. Ei se huono näytös ollut bändiltä joka on pääosin tunnettu progestaan, hienoa että jätkät koittavat vaan.
Siihenpä loppui kaikki hyvät sanottavat albumista. Itseasiassa ensimmäisellä kerralla kun tätä kuuntelin, nukahdin. Se kertoo jo aika paljon, pitää olla melkoisen tylsä levy jos minä nukahdan sen aikana. (Nyt kukaan ei vedä tähän mitään pointteja tämän projektin aikana kuunnellusta Led Zeppelin II'sta) Rehellisesti sanottuna, en muista tykkäsinkö albumin lopusta edes ensimmäisellä kerralla, mutta sen verran muistan että odotin kokoajan jotain. En tiedä mitä, mutta muistan odottavan tunteen aina kun katsonkin tätä levyä. Nyttemmin se tunne on vaihtunut jo pettymykseksi, koska sitä tämä albumi oli.
Tänään kuunnellessani hoksasin kuinka paljon Hertzeneiden omaperäisyys oli jo kadonnut tämän aikana. Aloitusraita Insomniac on kuin suoraan Audioslaven tuotannosta, Mikko Von Hertzenin Chris Cornell-imitaatio on melkein täydellinen. Flowers and Rust on edelleen kuraa, todistajien läsnäollessa haukuin tämän typeräksi. Coming Home on todellakin aika 69-Eyes ja Deep Purple-settiä, vaikkakin kertsistä tykkäsin edelleen. Lost In Timessa bändi yritti olla omaperäinen mutta siltikin sai pakottamatta miettimään Black Sabbathia, koska olihan biisin riffillä vähän haettu kyseisen bändin tunnelmia. Tunsin oloni aiempaakin pettyneemmäksi. Eikö tässä nyt sitten ollut edes hyvä alku?
No loppu oli ainakin ihan kuraa. Sellaista mitäänsanomatonta uikutusta, ihan kuin bändi ei ihan olisi viitsinyt yrittää loppua kohden, se perinteinen Von Hertzen-lopetus mikä kaikilla aiemmilla albumeilla on suorastaan loistanut, ei todellakaan toistunut tällä kertaa.
Humoristisesti voidaan miettiä että albumi oli niin huono että se sai juniorinkin itkemään niin paljon että oli pakko käydä välillä häntäkin nukuttamassa. Eikä hän muuten nukkunut kun vasta kun albumi päättyi, enkä ihmettele miksi. Onhan tämä painajaismainen, varsinkin jos on perinyt minun Hertzen-fanituksen.
James Specturumisksikgin tuottaminenkaan ei auttanut loppujen lopuksi tätä, vaikka instrumenttien soundit ovat makeita niin ei sekään pelasta keskinkertaisia biisejä. Välillä soundit muuten ärsyttivät tänään. Olenpa ollut negatiivinen.
Nine Lives on hyvä esimerkki siitä kuinka ne suurimmatkin idolit joskus epäonnistuvat, siksi tämä albumi on pysynyt viimeiset kaksi vuotta tuossa paikallaan ja siksi puen vielä tämän paidankin päälle. Tavallaan haluan antaa bändille vielä mahdollisuuden, entisten aikojen muistoksi.
En suosittele, mutta kannattaa tämäkin tarkistaa, koska kotimainen musiiikki on aina kotimaista musiikkia.
MÖMÖ
27.3.2015 Oulussa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti